Vaihteeksi päivitystä myös tänne, soitinpornon nimissä.
Soittokamahamsterin elämä on sikäli hankalaa, että vempainten jatkuva vaihtelu ja päivittely saattaa kääntyillä puhtaasti sen perusteella, mihin suuntaan mielialojen tuuliviiri päättää osoittaa. Hiljattain tulin siihen johtopäätökseen, että
Fender-johdannaiset ja varsinkin
Stratot kävivät tympimään. Tämä johti siihen, että armas meksikaano lähti luovaan lainaan isäukolle ja kamaläjään eksynyt
Teiscon
Norma-japsiklooni 60-luvun puolivälistä myyntipalstalle. Kävi niin, että Norman tilalle tuli
Sumbro-tittelillä siunattu
SG-klooni 70-luvulta. Olen tällä erää jotenkin kovasti tykästynyt ns. lawsuit-kopioihin, joten mielenkiinto kitaraa kohtaan oli suuri.
Piperrystä lawsuit-soittimista
Puhuttaessa lawsuit-kamasta Sumbro ei varmaankaan soita äkkiseltään kovin monia kelloja. Suosituimmat ja laadukkaimpina pidetyt tyylilajin edustajat olivat peräisin
Matsumokun tehtailta, ja kyseisellä tehtaalla rakennetuista soittimista mm.
Aria ja
Westone puskivat 80-luvun tullen pihalle jo ihan omiakin malleja aina high end-soittimiin asti, joita nähtiin nimekkäidenkin muusikoiden näpeissä. Taannoin omistuksessani ollutta
Westone Thunder III-bassoa onkin aina välillä ikävä - ehdottoman kovia laitteita!
Puoleensavetävintä näissä japsisoittimissa lienee hinta/laatu-suhde. Jos himoat
Gibsonia, mutta varat eivät riitä siihen himoa herättävään malliin, mikset ostaisi kutakuinkin samanlaatuista soitinta murto-osalla hinnasta? Nykyisin soitinten halpiskopiot ovat jo ihan normaali juttu, mutta 70-luvulla japsisoitinten suosion noustessa niiden yllättävä laadukkuus herätti kohua aina siihen soitinten lavan muotoilusta nostettuun oikeusjuttuun asti, mistä niiden kutsumanimi on peräisin. Jotain laadusta kertoo kopioita valmistaneen
Greco-merkin tarina. Kyseinen pulju on yhä olemassa, mutta vuonna 1982 merkin nimi vaihtui
Fender Japaniksi...
Oleellisena erona nykyiseen tilanteeseen on myös se, että halpojen soitinten valmistus tapahtuu pääsääntöisesti muualla kuin Japanissa, ja niiden hinta perustuu enemmän halpaan työvoimaan ja tarkoituksella "aitoihin" verrattuna heikkolaatuisempiin osiin ja puihin - näkemystä tukee se, että monet halpismerkit (
Squier,
Epiphone jne.) ovat isojen valmistajien (
Fender,
Gibson jne.) omistuksessa. Lawsuit-ajan luomusten maine jäi elämään, ja esimerkiksi yhä toiminnassa olevan
Tokai-tehtaan Japanissa valmistetuista soittimista saa maksaa jo "ihan oikeata rahaa".
Käytännöllistä lawsuit-ajan soittimissa onkin juuri se, että samaan rahaan, mitä maksaisi jostain uudesta Epiphonen SG:stä voikin löytää huomattavasti laadukkaamman vintage-soittimen. Joillain japseilla alkaa olla jo aitoa keräilyarvoa, mutta pääosin arvo mitataan käyttöasteella. Soittimia tehtiin niin paljon ja niin monilla eri titteleillä, että erityisen harvinaiset tai erikoiset mallit ovat vähissä ja hinnoissaan, mutta perushyviä soittimia tulee esimerkiksi Muusikoiden.netin palstalla vastaan tuon tuosta. Siitä päästäänkin itse aiheeseen, eli
Sumbro SG
Toisin kuin äkkiseltään luulisi, Sumbro ei ole japanilainen soitinmerkki (vihje: koita ääntää titteli
Iron Chef-tyylisesti - kuulostaa ehkä vähän japanilta?) vaan brittiläisen
Summerfield Brothers-firman brändäämä nimi. Kyseinen yritys toi Englantiin
Fujigenin tehtailla valmistettuja soittimia, pääosin
Ibanezeja. Käytännössä Sumbro = 70-luvun alun Ibanez, sillä materiaalit ovat samoja, ja pääosin yksityiskohdatkin täsmäävät saman ikäluokan Ibanez-kopioiden kanssa. Noin suunnilleen vuodesta 1974 lähtien Summerfield Brothersin nimi muuttui, ja siitä lähtien lapaan lyötiin teksti
CSL - näinollen kyseessä oleva soitin lienee vuosimalliltaan 1972 tai 1973. Huomautettakoon, että japsien iän määrittely ja varsinkin sarjanumerointi
is a secret art. Jokseenkin tulkittavia sarjanumeroita alkoi putkahdella soittimiin vasta 70-luvun puolivälin myötä, mutta esimerkiksi tämän sarjanumerottoman soittimen iän selvittely vaati hieman päänvaivaa. Tapauksesta riippuen salapoliisityö voi kyllä käydä hupaisasta ajanvietteestäkin.
Näillä leveysateilla Sumbro on melko harvinainen näky, mutta varsinaisesta harvinaisuudesta tai keräilykohteesta ei ole kyse. Käyttöarvo kitaralla sen sijaan onkin kohdallaan. Ulkonäkö henkii ajatonta muotoilua ja tiirailtavia yksityiskohtia, väri on juuri oikea, soitettavuus ei juurikaan eroa saman aikakauden SG:stä, joskin kaula tuntuu hiukan paksummalta - tämä on ehkä hupsua modernimpien Ibanezien usein hyvinkin ohkaisiin kauloihin verrattaessa. Tässä kohtaa otettakoon esiin myös eräs vintage-japsin etu suhteessa tuoreeseen halpiskitaraan. Puut ovat taatusti eläneet sen verran kuin ne asettuessaan voivat, ja mitä ikinä lastentauteja tai möhlyjä suoraan pakasta otetusta tehdastuotteesta nyt löytää voikaan, ovat ne tämän ikäisessä kitarassa jo kaukaista menneisyyttä. Toki samalla on todettava, että vanha soitin on aina vanha soitin, ja siihen liittyvistä krumeluureista edellä enemmän.
Vuosiinsa nähden tämä nelikymppinen kitara on ikääntynyt upeasti. Modauksista ja kolhuista päätellen se on nähnyt elämää, mutta erityistä vaivaa elvyttäminen ei vaatinut. Mahonkirunko ja lapa ovat saaneet osakseen pieniä lohkeamia ja naarmuja, mutta yhdestä mahonkipalasta tehty kaula näyttää todella hienolta. Ruusupuinen otelauta on säilyttänyt tenhonsa, ja sitä koristavat block inlayt ja bindaukset on tehty huolella. Tässä ikäluokassa binding olisi voinut jo ainakin jonkun verran kellastua (
tässä vilkaisu ekassa kappaleessa mainitun Norma-stratokopion jokusen vuoden vanhempaan otelautabindingiin), mutta näin ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole. Oleellisena detaljina myös lavassa on bindingit. Gibsonia ostaessa tiskiin saa latoa
Custom-mallin verran taaloja, että moisen kenties hivenen turhamaisen koristeen saa kitaraansa. Isot block inlayt sentään sisältyvät jo
Standard-malliinkin.
Jossain vaiheessa soittimeen on modattu mikkien puolitus, mikä tuntuu vähän turhalta optiolta. Alkuperäisten humbuckereiden kanssa tämä ominaisuus ei erityisemmin hyödytä, sillä puolitus tuntuu enemmän poistavan mikeistä tehoja kuin muuttavan niiden luonnetta. Kenties niistä on jotain hyötyä, jos tarkoituksena on siirtyä nopeasti huomattavasti hiljaisempaan osuuteen, mutta muuten sitä ei oikein näillä mikeillä osaa kaivata - varsinkin kun mikkien välillä vaihdellen ja tone-potikoita käännellen sointiin saa kyllä jo sellaisenaankin ihan runsaasti variaatiota.
Yksi oleellinen seikka, josta kopioita usein nälvitään on pulttikaulaisuus. SG:n kohdalla se tuntuukin vähän hassulta ratkaisulta, kun kitaran nimikin periytyy termistä
Solid Guitar. Keskeisin marmatuksen aihe koskee pulttikaulaisten sointia, joka ei ulotu yhtä kauas kuin liimakaulaisten kanssa. Noh, ainakaan tällä kertaa merkittävää eroa ei huomaa, sillä Sumbro helisee jo ilman sähköjäkin aika maittavasti ja pitkään. Vaan onhan se liimakaula aina hienomman näköinen, ja henkii vahvemmin mielikuvaa laadukkuudesta.
Siitä puheen ollen, ainut osa mikä Sumbrosta lähti suorilta vaihtoon oli virittimet. Alkuperäiset munuaismallit osoittautuivat elähtäneiksi ja epätarkoiksi,
Klusonin korvikkeiden myötä vire alkoi pitää ja löytyä paljon paremmin. Kaula oli vuosien varrella ottanut pientä notkoa, mutta muutaman päivän asettumisen ja kielten vaihdon, korkeuden säädön ja intonaation asettamisen myötä en enää keksi, mitä tästä muuttaisi mihinkään. Aivan mahtava soitin, joka soveltuu yhtä hyvin pillityspopin kuin raakojen metalliriffien ilmoille laukojaksi. Ei tarvinnut taaskaan pettyä japanilaiseen.
Kitaran säädöt hoituivat
Kitarakuussa, tamperelaisessa vintage-soittimiin vahvasti suuntautuneessa soitinliikkeessä, jota suosittelen lämpimästi. Kertaakaan en ole liikkeestä poistunut vailla aihetta hymyyn.
